--- Väriopin lyhyt oppihistoria

--.Värien näkemisen tutkimuksella sekä erilaisten värijärjestelmien laatimisella ja väriopeilla on oma historiansa ja omat merkkipaalunsa.

Seuraavassa esitellään joitakin tärkeimpiä teoreetik-
koja ja teorioita, joilla jokaisella on ollut vaikutuksensa oman aikansa värikäsitykseen ja -tietämykseen sekä nykyaikaiseen väriteollisuuteen ja -tutkimukseen.

Väristä onkin tullut yhä useamman tieteenalan tutki-
muskohde. Sitä tutkitaan mm. psykologian, lääketie-
teen, fysiikan, kemian ja tietojenkäsittelyn piirissä. Ongelmana on kuitenkin se, ettei kaikilla näiden alojen edustajilla näytä olevan vielä yhteistä määritelmää itse kohteesta - väristä. Mitä se VÄRI oikeastaan on?

Väriteorioita ja värijärjestelmiä:

        Aristoteles
        Demokritos
        Della Porta
        Forsius
        Newton
        Thomas Young
        Goethe
        Helmholtz
        Hering
        Maxwell
        Chevreul
        Munsell
        Ostwald
        CIE-järjestelmä
        Hurvich & Jameson
        Granit
        Land
        NCS-värijärjestelmä
        Tutkimus jatkuu
****************************************


Aristoteles
(384-322 eaa)

Kreikkalainen filosofi Aristoteles pohti ja tutki väri-ilmiöitä mm. eri väristen lasinpalasten avulla. Kokeissaan hän mm. havaitsi, että auringon valon värjäämä keltainen näyttää vihreältä sinisen lasin läpi, josta hän päätteli, että vihreä syntyy keltaisen ja sinisen yhdistelmänä. Aristoteles havaitsi myös, että värien ulkonäkö muuttuu erilaiseksi päivänvalossa ja illan hämäryydessä. Hänen näkemyksiään värien olemuksesta ovat monet tunnetut väritutkijat myöhemmin käyttäneet omien teorioidensa kehittelyyn. Painettuna Aristotelen opit ilmestyivät vasta vuonna 1497.


Demokritos (460-370 eaa)

Kreikkalainen filosofi Demokritos esitti ajatuksen, jonka mukaan yksinkertaisia värejä oli neljä: musta, valkoinen, punainen ja keltainen. Demokritosta pidetään materialistisen maailmakuvan perustajana. Hänen mielestään kaikki tapahtuu luonnonvoimien pakosta ja kaikki olemassa oleva koostuu jakamattomista hiukkasista, atomeista. Materialistisesta maailmankuvasta huolimatta hänen sanotaan uskoneen, että värit ovat vain ihmisen sielussa.


Della Porta (1535 - 1615)

Italialainen astrologi ja alkemisti Giambattista della Porta (Giovani Battista tai John Baptist) oli mm. kiinnostunut matematiikasta ja erityisesti optiikasta. Hän täydensi optisilla laitteillaan mm. kamera obscuraa ja oli jopa vaatimassa itselleen teleskoopin keksijän titteliä Galileo Galileilta. Della Portta tunnisti ensimmäisenä näkyvän valon lämpövaikutuksen kehitellessään teleskoopin optiikkaa. Hän julkaisi mm. opitisia ilmiöitä käsittelevän kirjoituksen 1589 De refractione optices ja vuonna 1591 valo-opillisiin prismakokeisiin perustuvan värijaottelunsa, joka tunnetaan nimellä Prisma Della Porta. Monin paikoin vielä käytetössä olevat piirtoheittimet ovat Della Portan keksintöä.


Forsius
(s. noin 1560 ja kuoli 1624)

Helsinkiläissyntyinen Sigfrid (Sigfridus) Auronus Forsius oli merkittävä filosofi, luonnontutkija ja monioppinut Ruotsin valtakunnassa. Hän oli kirjallinen lahjakkuus ja monen alan uranuurtaja. Forsius oli mm. yksi ensimmäisistä filosofeista Ruotsi - Suomessa. Hän toimi pappina mm. Upsalassa ja kirkkoherrana Tammisaaressa vuodesta 1621.

Ruotsin valtakunnassa Forsius oli aikalaisiaan edellä ajatellessaan, että taivas oli fysikaaliselta koostumuk-
seltaan rinnastettavissa maanpäällisiin elementteihin. Papin virassaan hän laati almanakkoja ja ennuskirjoja sekä toimi jonkin aikaa astronomian professorina Upsalan yliopistossa, jonka opetusalaan kuului myös astrologia.

Forsius esitteli 1611 laatimassaan teoksessa Physica neljä kromaattista väriä (punainen, keltainen, vihreä ja sininen) sekä mediaanivärinä mustasta ja valkoisesta syntyvän harmaan. Nämä värit hän asetteli niin, että kullakin oli oma vastaparinsa, punainen ja sininen, keltainen ja vihreä sekä musta ja valkoinen. Hän todennäköisesti tunsi myös Aristotelesin värinäkemykset, jotka olivat ilmestyneet kirjana 1497.

Forsiuksen värijärjestelmän väriympyröineen on arveltu viitoittaneen omalta osaltaan tietä monelle modernille värijärjestelmälle. Ruotsalaiseen NCS–järjestelmän laadintaan sillä on ollut nähtävästi vaikutuksensa.


Newton
(1642 - 1726 tai 1727)

Englantilainen fyysikko, matemaatikko Isaac Newton kuvasi teoksessaan Optics (1704) valon fysikaalisen ominaisuuden. Hänen mukaansa väri on vain valon ominaisuus eikä se ole mitään pigmenttiä.

Prismalasilla jo vuonna 1666 vain 24-vuotiaana tekemiensä kokeiden perusteella Newton huomasi, kuinka valkoisen valon säteet hajoavat lasin läpäistyään osavalojen kirjoksi ja että kuinka kääntämällä prosessi toisin päin, voidaan tuottaa valkoista valoa. Nämä optiset kokeet johtivat hänet esittämään väittämän, että valkoinen valo koostuu osavaloista, joiden ominaisuus on fysikaalisesti pysyvä.

Newtonin prismakokeita sekä hänen laatimansa seitsemän värin väriympyrää voidaan pitää monen nykyisin tuntemamme värijärjestelmän pohjana. Newtonin fysikaalisiin kokeisiin pohjaavan teorian vastakohtana voidaan pitää Goethen subjektiivisia näkemyksiä.


Thomas Young
(1773 - 1829)

Englantilainen fyysikko ja lääkäri Thomas Young, joka oli hyvin monipuolinen tiedemies, teki uraauurtavaa työtä tutkimalla mm. silmän fysiologisia ominaisuuksia. Hänen vuonna 1801 (1802) esittämän teorian (hypoteettiset tapit) mukaan värinäkö pohjautui kolmeen päävärin, punaisen, vihreän ja violetin (sinisen) aistimiseen. Värisokeus voitiin tämän mukaan selittää sillä, että silmässä jokin tiettyyn pääväriin erikoistunut tappisolu toimii vajavaisesti. Youngin löydöt auttoivat myöhemmin saksalaista Helmholtzia täydentämään näkemisen teoriaa.

Young myös todisti yhdessä A.J. Frasnelin kanssa, että valo on aaltoliikettä: jokaisella kirjon värillä on oma aallonpituutensa ja että punaisen aallonpituus on pidempi kuin violetin.


Goethe
(1749 - 1832)

Johann Wolfgang von Goethen näkemykset värien luonteesta olivat lähtökohdaltaan Newtonin teorian vastaisia. Hän uskoi antiikin ja Aristotelesin näkemyksiä myötäillen, että kaikki värit syntyvät valon ja pimeyden rajalla. Hänen päävärinsä olivat keltainen ja sininen. Omaan väriympyräänsä Goethe sijoitti kuusi väriä: punaisen, oranssin, keltaisen, vihreän, sinisen ja violetin.

Toisin kuin Newtonin valoa ja värin fysikaalisia ilmiöitä selittävä teoria, pyrki Goethe värikirjoituksissaan selittämään, että väreillä ja valoilla sellaisenaan on ihmisen ”aisteihin ja eettisyyteen” vaikuttavia voimia. Goethe jakoi väriopissaan Die Farbenlehre (1808) ja Geschichte der Farbenlehre (1810) värit kolmeen pääryhmään:
- fysiologiset, subjektiiviset värit, jotka silmä havaitsee
- fyysiset, läpikuultavien tai heijastavien kappaleiden avulla aikaansaadut värit, joiden tuottamiseen tarvitaan itsessään värittömiä apuvälineitä (kuten lasiprisma)
- kemialliset, keinotekoisesti tai luonnollisesti kappa-
leisiin ja aineisiin itseensä kuuluvat objektiiviset värit.

Goethen väriopillisista näkemyksistä ja itämaisista uskonnoista innoituksen saanut saksalainen mystikko Rudolf Steiner (1861-1924) kehitteli "hengentie­teellisen" värioppinsa. Steinerkoulut nojautuvat tähän uskollisesti omassa pedagogiikassaan.

Goethen väriopista kiinnostuivat myös Saksan Weimarissa sijainneen Bauhaus-koulun opettajat Josef Albers ja Johannes Itten, jotka molemmat laativat myöhemmin omat taidemaalareille tarkoitetun väriopin oppikirjansa. (Josef Albers, Värien vuorovaikutus).

Ittenin kirjasta Värit taiteessa tuli meillä sittemmin suoranainen väriopetuksemme 'raamattu' - ehkäpä vain yksinkertaisuutensa vuoksi. Todellisuudessa siinä esitetyt uskomusväittämät ovat teoretisoitua pötyä (Vrt. myös professori Veijo Virsun artikkeli Yliopisto-lehdessä 13/1992:
Goethen värioppi oli tieteellistä pötyä).


Helmholtz
(1821-1894)

Saksalainen fyysikko ja fysiologi Hermann von Helmholtz täydensi Thomas Youngin vuonna 1802 esittämää teoriaa värien näkemisestä (Youngin-Helmholtzin teoria) 1800-luvun puolivälissä. Silmässä on kolmenlaisia tappisoluja, joista kukin on herkkä vain yhdelle perusvärille, joko punaiselle, vihreälle tai violetille (siniselle). Kun valo on punainen, punaiset reseptorit aktivoituvat eniten. Kun valo on valkoinen, kaikki reseptorit aktivoituvat yhtä paljon. Tämä teoria ei silti vielä selittänyt, millä tavalla värihavainto syntyy aivojen näkökeskuksessa. Youngin-Helmholtzin teoria loi perustan väritelevision innovaatioille.


Hering
(1834 - 1918)

Saksalainen fysiologi ja psykologi Ewald Hering esitti oman käsityksensä, että päävärejä on kuusi, jotka muodostavat kolme vastaparia värien havaintota-
pahtumassa eli ns. vastakkaisväriprosessissa: musta-valkoinen ja keltainen-sininen sekä punainen-vihreä. Lähtökohta tässä mallissa oli käsitys, että ihminen ei voi nähdä sinikeltaisia eikä punavihreitä värisävyjä, jotka näin ollen ovat aistitapahtumassa toistensa poissulkevia vastapareja, vastavärejä.

Hering lähti oletuksesta, että värilliset ärsykekuvat ja niiden jälkikuvat ovat värisävyiltään edellä mainittujen vastaparien mukaisia opponenttivärejä.

Näiltä sivuilta löytyvät havainnekuvat osoittavat vastaansanomattomasti, että todellisuus ei tue opponenttiväriteorian perusteita, jossa väitetään, että punainen ja vihreä poissulkevat toisensa näkökuvasta.

Saksassa Bauhaus-koulussa ja myöhemmin USA:ssa väriopin opettajana toiminut Johannes Itten mm. perusteli kirjassaan Värit taiteessa, 1989 (Kunst der Farbe, 1961, The Elements of Color, 1970) omia vastavärikäsityksiään ja väriharmoniaoppiaan tulkitsemalla Heringin vastakkaisväriteoriaa perin omintakeisesti - 'taidemaalarin vapaudella'.


Maxwell
(1831 - 1889)

Skotlantilainen fyysikko James Clark Maxwell esitti vuonna 1865 teorian sähkömagneettisesta säteilystä. Hän täsmensi sitä vuonna 1873 ilmestyneessä teoksessaan Treatise on Electricity and Magnetism, että valo on värähtelevä sähkömagneettinen kenttä. Teoria todistettiin 1880-luvulla oikeaksi.

Maxwell oli suunnitellut laitteen, jolla voitiin sekoittaa pelkästään kolmen eri aallonpituuden omaavaa valoa, punaista, vihreää ja sinistä käyttäen joustavasti muita värejä (= additiivinen, eli valoisuutta lisäävä värinmuodostus).

Hän tunsi varsin hyvin Thomas Youngin värinäköä käsittelevän teorian, joten hän saattoi kokeisiinsa vedoten esittää selkeän kantansa, että värillisten valojen sekoittaminen ei ole sama asia kuin pigmenttien sekoittaminen. Tätä eivät ns. "tieteellisen maalaustaiteen", pointillismin perustajat täysin ymmärtäneet.

Maxwellin kokeet värillisillä negatiivikuvilla johtivat melko pian värierottelutekniikan ja CMYK-neliväriku-
vien valmistustekniikan (värireproduktio) läpimurtoon (= subtraktiivinen eli valoisuutta vähentävä värinmuodostus).


Chevreul
(1786 - 1889)

Ranskalainen kemisti ja teoreetikko Michel-Eugène Chevreul julkaisi omat värikokeensa ja teoreettiset näkemyksensä värien vuorovaikutuksesta vuonna 1839 teoksessa De la loi du contraste simultané des colours (Värien samanaikaisten kontrastien lait).

Siitä tuli välittömästi monen tunnetun ranskalaisten impressionistin värinkäytön käsikirja, jonka perussa-
noma oli: ”Mihin tahansa väriin vaikuttaa 'säteily', eli sen vieressä oleva värin läheisyys." tai ”Värillä on aina kantajansa”. Chevreul´n komplementtivärien kontras-
teja koskevat lait levisivät muualle vasta 1860-luvulla, kun hänen teostaan ruettiin kääntämään muille kielille. Saksalainen taidemaalari Josef Albers toi nämä ilmiöt hyvin havainnollisesti esille erinomaisessa teoksessaan Värien vuorovaikutus (Interaction of Color, 1978).


Munsell
(1858 – 1918)

Yhdysvaltalainen taiteilija Albert Munsell kehitti kolmiulotteisen värikappaleen, väriatlaksen, jossa aistittavat värit oli luokiteltu ja sijoitettu omaan paikkaansa väriavaruudessa niin, että ne voitiin myöhemmin jäljentää tarkasti erilaisiin tarpeisiin.
Hänen esikuvinaan näyttää olleen ainakin niin Goethen, Helmholtzin kuin Heringin värinäkemykset.

Munsell julkaisi väriatlaksesta ensimmäisen version vuonna 1905 ja patentoi sen 1915 (Atlas of the Munsell Color System).

Munsell-järjestelmä, joka on päivitetty myöhemmin useasti, on monissa maissa edelleen väristandardi.
Sen kilpailijana ruotsalainen NCS-järjestelmä on valtaamassa helpon käytettävyytensä vuoksi alaa ja on ainakin Euroopassa jo selvästi vallitsevana standardina. (Katso NCS-järjestelmän kuvaus.)


Ostwald
(1853-1932)

Saksalainen kemisti ja teoreetikko Wilhelm Ostwald julkaisi kehittämänsä kaksoiskartioon perustuvan värijärjestelmän vuonna 1915 ja paranneltuna 1917. Hänen väriympyränsä vastavärejä värikiekolla optisesti sekoittaen syntyy harmaata.

Ostwald oli selkeästi oikeilla jäljillä näköjärjestelmän toimintatavasta. Hänen vastavärijärjestelmäänsä voidaan pitää käänteisväriteorian esiasteena. Ostwald uskoi vakaasti väriharmoniaan ja sen lainalaisuuksiin. (Ostwald System, 1931). Hänelle myönnettiin Nobelin kemianpalkinto 1908.


CIE-järjestelmä

Kansainvälinen valaistuskomissio (Comission Internationale de l’Eclairage) julkaisi vuonna 1931 valoväreihin perustuvan kaavion, jossa värit paikannetaan valojen ominaisuuksien perusteella kolmiulotteiseen värikappaleeseen. Järjestelmää on sittemmin tarkennettu ja päivitetty uusittuna vuonna 1960 ja 1976. CIE-järjestelmän kaaviossa valkoinen syntyy siten, että kaavion reunoilla olevia kolmea pääväriä sekoitetaan toisiinsa yhtä suurina suhteina.

Järjestelmässä alhaalla oikealla on päävärinä 770 nanometrin punainen, alhaalla vasemmalla 380 nanometrin violetti ja kaavion käyrän lakipisteessä 520 nanometrin vihreä. Kaavion alareunassa olevalle suoralle on sijoitettu ne valovärit, joilla ei ole varsi-
naisesti yhtä vallitsevaa aallonpituutta. Valkoinen sijaitsee kaavion koordinaatiston osoittamassa keskipisteessä.

Kaavion perusmalliin on yleensä kuvattu ne rajatut värialueet, joiden sisällä olevia värejä voidaan toistaa kuten kuvaruudun RGB-värit ja CMYK-värit paino-
pinnassa. ICE-järjestelmän etuna mutta myös haittana on, että se perustuu tarkkoihin standardiolosuhteissa saatuihin valon mittalukemiin. Tästä seuraa, että siitä ei käy ilmi, miten ihmisen näköjärjestelmä pystyy joustavasti tunnistamaan värejä hyvinkin moninaisten ympäristöolosuhteiden vallitessa. Muun muassa varjoilmiö sen meille todistaa, kuten näiltä sivuilta mainiosti havaitaan.


Hurvich & Jameson
-teoria vastakkaisväriprosessista (1957)

Leo M. Hurvich ja Dorothea Jameson yhdistivät Helmholtzin ja Heringin esittämät värien näkemisen teoriat vastakkaisvärien teoriaksi (opponent colors theory). Tämän mukaan verkkokalvon kolme värien näkemiseen erikoistunutta näkösolutyypin lähettämää singnaalia käsitellään aivoissa vastakkaisväriparipro-
sessina: keltainen-sininen sekä punainen-vihreä sekä musta-valkoinen.

Tässäkin teoreettisessa värien näkemisen selitysmal-
lissa oletetaan, kuten jo Hering teki, että ihminen ei voi nähdä sinikeltaisia eikä punavihreitä värisävyjä, koska ne ovat toistensa poissulkevia vastapareja.

Vuorostaan tutkijat Müller ja Juddin kokosivat yhteen vastakkaisväriteorian ja trikromaattisuuden periaatteen vyöhyketeoriaksi. Se katsottiin selittävän taas lisää sellaisia värinäön ilmiöitä, johon aikaisemmat teoriat eivät yksin kyenneet.

Kuten Edwin Landin tutkimustulokset ja tämän sivuston havainnekuvat osoittavat, ei tämäkään teoria osaa selittää väri-ilmiöitä oikein.


Ragnar Granit
(1900 - 1991)

Vaikka Nobelin palkintoa ei suomalaisille näkötutki-
joille ole aivan suoraan tullut, on meillä tämän alan tutkimus silti ollut kansainvälistä huippuluokkaa.

Tunnetuin suomalainen väritutkija on fysiologi Ragnar Granit. Hän väitteli 1926 Helsingin yliopistossu väri-
näkemisen mekanismeista (Farbentransformation und Farbenkontrast) vasta 26-vuotiaana. Granit muutti vuonna 1940 Ruotsiin.

Granit kehitti yhdessä Gunnar Svaetichin kanssa uudenlaisen, erittäin ohutkärkisen tutkimusinstru-
mentin (mikroelektrodi), jolla saattoi tutkia yksittäi-
sen hermosolun toimintaa. Hän havaitsi tutkimuksis-
saan muun muassa, että verkkokalvossa tapahtuu näkötiedon laadullista esiprosessointia ennen, kuin
se lähtee näköhermoa pitkin aivojen tulkittavaksi
. Nykyisin arvellaankin, että aivojen tutkittavaksi pääsee vain noin 1/100 siitä kuvainformaatiosta, joka projisoituu ulkomaailmasta verkkokalvolle.

Granit sai 1967 fysiologian ja lääketieteen Nobelin palkinnon värinäön tutkimuksistaan – tosin ruotsalai-
sena. Nobelisti Granit sanoikin palkinnostaan, että puolet siitä kuuluu Helsingin yliopistolle. Hän nimittäin teki palkitun tutkimustyönsä pääosin Helsingin yliopistossa jo 1930-luvulla. Palkinto tuli vasta 30 vuotta myöhemmin hänen ollessa jo eläkkeellä. Koska Granit oli itse Nobel-komitean jäsen, ei sitä tietysti hänelle voitu tuolloin antaa.

Suomen tasavallan presidentti myönsi Ragnar Granitille vuonna 1985 akateemikon arvon.


Land
(1912 - 1991)

Amerikkalainen tutkija, Polaroid-pikakameran keksijä Edvin H. Land julkaisi 1955 mullistavat värinäköä koskevat koetuloksensa. Hän huomasi, että punaisella suotimella sekä vihreällä suotimella otetuista mustavalkoisista diapositiivikuvista voitiin tehdä värikuva. Kun nämä molemmat mustavalkoiset kuvat projisoitiin valkokankaalle päällekkäin ja laitettiin punainen suodin sen projektorin objektiivin eteen, jossa oli punaisella suotimella otettu mustavalkokuva, syntyi täydellinen värikuva.

Land julkaisi vuonna 1971 kokeittensa tuloksista muokatun retinex-teorian teoksessa Lightness and Retinex Theory yhdessä John J. McCannin kanssa. Teorialla selitetään, että "esineen väri ei synny
sen heijastaman valon aallonpituudesta, vaan kaikesta muusta sen ympärillä. Väri ei siis ole ympäristön ominaisuus, vaan aivojen ominaisuus"
.

Ympäristössä nähtävät värit syntyvät aivojen tulkitessa näkökuvassa esiintyvien rgb-valoisuus-
arvojen keskinäisiä suhteellisuuksia.
Tämä toimintatapa on Landin mukaan värinäön perusominaisuus , jonka vuoksi aivot pystyvät pitämään näkökuvan värit konstantteina, vakioina / tunnistettavina, valaistuksen muutoksista huolimatta. Edellä mainitusta syystä ei perinteinen kolmiväriteoria eikä opponenttiväriteoria selitä Landin mielestä värien näkemistä tyydyttävästi. Myös tämä sivusto sen kiistattomasti osoittaa.


NCS-värijärjestelmä

Ruotsalaisessa NCS -värijärjestelmässä (Natural Colour System) on neljä kromaattista perusväriä: keltainen, punainen, sininen ja vihreä sekä akromaattiset valkoinen ja musta. Värit on ryhmitetty kaksoiskartioon, jonka huipulla on valkoinen ja pohjalla musta ja harmaa akseli niiden välissä. Kaksoiskartion uloimman laidan muodostaa puhtaiden värien väriympyrä, kuten esimerkiksi Ostwaldin värijärjestelmässä.

Perusvärit ovat ympyrällä tasavälein kuin ilman suunnat kompassissa ja muut kylläiset värisävyt eli ns. välivärit sijoittuvat vuorostaan niiden väliin. Keltainen valoisimpana värinä on sijoitettu väriympyrällä 'auringoksi' ylös kuten yleensä muissakin vastaavanlaisissa järjestelmissä.

Pystyakselin suuntaisissa leikkauskolmioissa tuodaan esille kunkin värisävyn eri tummuus- ja kylläisyys-
asteet. NCS-järjestelmän kehitystyö alkoi jo 1970-luvulla ja sai käyttökelpoisen muotonsa vuonna 1979. NCS on nyttemmin nousut Euroopassa johtavaksi värijärjestelmäksi.
(Ks. lisää INFO:sta)


Menetelmät kehittyvät - tutkimus jatkuu

Muun muassa neurobiologian professori Semir Zeki (s.1942-) (University College London) on jatkanut ansiokkaasti näköaistin tutkimusta Edwin Landin teorian sekä nobelistien (1981) David H. Hubelin ja Torsten N. Wieselin tutkimuksen pohjalta. Zeki on hyödyntänyt tutkimuksissaan PET-kuvantamistek-
niikkaa (Positron Emission Tomographic), jolla radio-
aktiivisia merkkiaineita käyttäen voidaan tutkia mm. aivojen toimintaa aktiivisessa näkötapahtumassa.

Värien näkemisen prosessia aivoissa voidaan tutkia myös fMRI-kuvantamistekniikalla (functional Magnetic Resonance Imaging), jossa yhden kuvan sijasta saadaan useita kuvia eli ”elokuva”. Tässä menetel-
mässä ei tarvita radioaktiivisia merkkiaineita, sillä fMRI perustuu aivojen omien molekyylien aiheuttamaan kontrasti-ilmiöön.

Näiden tutkimusten tavoitteena on kehittää väriteo-
ria, joka poistaisi mahdollisimman kattavasti teorian ja havaittavan todellisuuden väliset ristiriitaisuudet. Samoin tavoitteena on mallintaa ihmisen näköprosessi niin, että mallin avulla osattaisiin joskus kehittää värinäkörobotti, joka osaisi ihmisen tavoin tunnistaa ’näkökuvastaan’ myös kontrasti- ja varjoilmiöt.

Väriopin tulee perustua testattuun tietoon!

Jatkuu sivulla SEURAAVA .

Lähde: _____ Värit pintaa syvemmältä
_________..Martti Huttunen, 2. painos 2013

Katso TÄÄLTÄ näytteitä kirjasta.